Millaista on olla #rantakunnossa? Ajatuksia kropasta, viinereistä ja Jutta Gustafsbergistä.

Luin viime viikolla uudesta Trendi-lehdestä Jutta Gustafsbergin haastattelun, jossa kiteytyy hienosti ajan henki.

”2000-luvulla tunnumme kisaavan tauotta siitä, kenellä on homma parhaiten hallussa jokaisella elämän osa-alueella: töissä, vapaalla, salilla, lautasella. (…) Siksi tarvitaan esikuvia – koko kansan auktoriteetteja, joilta imeä oppia ja joiden näennäistä virheettömyyttä ihailla. Sellaisia kuin Jutta Gustafsberg. Hän on tehnyt bisneksensä tiukasta elämänhallinnasta, koska hän jos kuka osaa kertoa, millaista se on menettää.”

Ja millaista se sitten oli:

”Otin kerta toisensa jälkeen viinerin kahvin kanssa, vaikka hoin itselleni, että älä syö sitä. Se johti tyypilliseen pettymyskierteeseen: ’Jaahas, nyt tämä koko päivä meni paskaksi. Sama se, vaikka kävisin hampurilaisateriallakin.’ Holtitonta ruokailua kesti vain pari kuukautta, mutta Gustafsbergin mittapuulla se oli täysi katastrofi. Kiloja kertyi 20. (…) ”Oman repsahduskokemukseni ansiosta tiedän toisaalta myös harvinaisen selkeästi sen, että en enää koskaan tahdo päätyä samaan, surkeaan jamaan kroppani kanssa.”

Ahaa. Mieleeni nousi kaksi kysymystä:

Sekö on elämänhallintaa, että on itsekuria kieltäytyä viinereistä? Ja sekö vastaavasti on elämänhallinnan menettämistä, että syö viinereitä ja lihoo?

Näin se taitaa nykyään olla. Itsekin olin 17-vuotiaana ihan samaa mieltä –  timmissä kunnossa ja täynnä energiaa. Sitten sairastuin anoreksiaan, jouduin sairaalahoitoon, ja minun piti nostaa väkisin painoani. Lopulta itsekurini petti. Makasin kotona sängyssä ja söin suklaapatukan toisensa perään. Kerran vetäisin suoraan pakastimesta puolikkaan tiikerikakun. Tuntui, että olin menettänyt elämänhaluni ja -hallintani. Repsahtaminen ja lihominen tuntui ällöttävältä. Ymmärrän kyllä täysin Jutan kokemuksen.

Sainko siis elämänhallintani takaisin, kun lakkasin laihduttamasta ja ahmimasta? Kun eräänä päivänä kahden jäätelölitran syöminen alkoi tuntua typerältä? Tai kun en enää morkkiksessa kampeutunut tyhjällä vatsalla pururataa kiertämään?

women_on_outdoorsports_rantakunnossa_DSC4749_kaikilla_logoilla_960px

En saanut. Elämänhallinnan tunne palasi, kun hellitin pakkomielteestä saada täydellinen kroppa. Annoin periksi ystäville, jotka houkuttelivat festareille tai bileisiin. Palasin harrastusteni pariin. Innostuin taas opiskelemaan. Lopulta ymmärsin, että elämänhalu tai elämänhallinta ei ole kiinni syömisestä, lihasmassasta tai kulutetuista kaloreista. Siksi on mielestäni vaarallista vetää yhtäläisyysmerkki ulkomuodon, itsekurin ja elämänhallinnan välille.

Useimmat ylipainoiset tietävät vallan mainiosti, että painonpudotus tekisi terveydelle hyvää. Mutta ei ole kenenkään etu, jos ihminen pitää itseään niin pulskana, ettei kehtaa lähteä lenkille tai uimaan. ”Omaan kehoonsa pitää olla lupa rakastua”, sanoi kansikuvatyttömme Sallamari kuvauksissa. Hyvin sanottu. Olipa sitten lihava, laiha, vanha tai vammainen.

Tuttu urheilulääkäri kertoi, että paradoksaalisesti moni hänen tapaamansa terveyden perikuvalta näyttävä ihminen on epävarma ja ahdistunut. Täydellisen ulkomuodon vaaliminen vaatii henkisesti paljon. Tiedän. On oikeastaan ihan luonnollista, että rasvattomaksi viritetty keho alkaa hakea tasapainoa ja käsi hamuta kohti viineriä.

Ja kuten toinen kansikuvatyttömme ja ex-fitnessurheilija Tiia sanoo, ”on oma valinta, haluaako elämänsä käyttää takapuolen rakentamiseen”. Joillekin se on the juttu, mikä on ihan okei. Toisia maitorahkadieetti ahdistaa. Onni on löytää tasapaino.

Tänä kesänä me kannustamme kiskaisemaan uikkarit päälle ja lähtemään biitsille. Joskus se on helpommin sanottu kuin tehty. Ehkä pohdit, olenko hyvä tällaisena. Onko rasvaa liikaa, onko lihaksia tarpeeksi? Entä kun kroppa ei mahdu mihinkään muottiin?

Tuominen_Tommi_8216_960px

Sinulle haluaisimme sanoa, että älä ole liian kriittinen itsellesi vaan tee sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi. Välillä tekee hyvää herätä aikaisin ja lähteä lenkille aamuauringossa. Välillä tekee hyvää ottaa toinen pala kakkua. Ja vaikka kolmaskin. Mutta ulkomuodon perusteella on turha vetää johtopäätöksiä siitä, kenen elämä on tasapainossa. Älä sinäkään tee sitä.

Kuuntele Juttaa ja elämäntapaguruja, mutta muista, että jokaisella on oma tiensä.

Tee sitä, mikä tuntuu oikealta. Kannusta muitakin siihen.

Olet hyvä juuri tuollaisena.

Olet jo rantakunnossa.

rantakunnossa4

Laura,
Etelän-SYLIn puheenjohtaja ja Huuma-aktiivi

P.S. Jos olet samaa mieltä, tule mukaan hyvän mielen kesäkampanjaan! Tyyli on vapaa: voit ottaa iloisen naamakuvan, kuten yllä, tai kokovartalokuvan, kuten mallimme. Huumori on sallittua. Postaa kuva ja siihen liittyvä viesti #rantakunnossa-hashtagilla ja haasta mukaan kolme kaveria.

Kirje sinulle, Tove

Keiko_DSC4706_2048px

Tänään on syntymäpäiväsi ja sinua juhlitaan ympäri maailmaa. Olisitko ikinä arvannut, kuinkas meille sitten kävikään? Veikeitä hahmoja, vaikuttavia kuvia ja mukaansa tempaavia tarinoita sykähdyttävissä maisemissa. Niistä sinut tunsimme. Kunnes tapasimme upean ja rohkean naisen, joka vihdoin esitteli sinut meille. Keiko … Lue loppuun

Juoksun huumaa: Midnight sun trail ultra Pallas – Yllästunturin kansallispuistossa

Ei tämä ensimmäinen kerta ollut. Todellakaan. Olemme jo useamman vuoden keksineet hauskoja liikunnallisia tavoitteita päidemme menoksi. On osallistuttu Umpihankihiihdon MM-kisoihin, kävelty sata kilometriä Sysimustassa Satkussa ja käyty juoksemassa maraton Nuuksion poluilla. Olemme työkavereista muodostunut ystäväporukka, jota yhdistää into itsensä haastamiseen ja luonnossa liikkumiseen.

Porukka oli siis jälleen kerran ihan täpinöissään, kun Teemu kertoi viime syksynä uudesta heinäkuisesta tapahtumasta, jossa olisi mahdollista juosta 55 tai 125 kilometriä Pallas – Yllästunturin kansallispuistossa. Hirvitti, mutta vastaus kysymykseen ”Lähdetäänkö?” oli tietenkin kyllä. Sen verran oli onneksi järkeä päässä, että valitsimme lyhyemmän matkan.

En ollut koskaan juossut noin pitkää matkaa varsinkaan maastossa, mutta olin melko varma, että pystyn liikkumaan tuon etäisyyden omin jaloin tavalla tai toisella lähdöstä maaliin. Ja ultramatkoissahan on se miellyttävä erityispiirre, että jopa kovin kärki saattaa kävellä joitain osuuksia matkasta.

Olin ajatellut noudattavani samaa strategiaa kuin Nuuksiossa viime syksynä: tasaisella ja mahdollisesti alamäissä juostaan, jyrkimmät ylämäet voi kävellä. Ei vaan ollut etukäteen tullut mieleeni, ettei Hetta -Pallas -reitillä juuri tasaista ole, vaan lähestulkoon koko matka ollaan joko nousemassa jonkun keron laelle tai jolkottamassa sellaiselta alas johonkin kuruun. Jos halusi ylipäätään juosta, se tapahtui väkisinkin mäissä.

Hetta4 Hetta3

Matka kuitenkin käynnistyi hyvin ja osasimme ystäväni Marian kanssa ottaa alun riittävän rauhallisesti ja rennosti. Jäimme ihan porukan häntäpäähän ja tarkoitus oli todellakin tulla omaa vauhtia välittämättä muiden menohaluista. Tämä onnistui, kunnes Marian jo ennen kisapäivää reistaillut polvi päätti sanoa sopimuksen irti. Olimme silloin Hannukurua edeltävän laen päällä ja Maria jäi hieman jälkeen alamäessä. Seurasi lyhyt keskustelu, jossa Maria antoi minulle luvan jatkaa nopeammin. Lupasin odottaa häntä mäen alla. Sinne tultuani tajusin, että idea oli huono. Kyseinen kuoppa oli aivan täynnä mäkäräisiä. Jatkoin matkaa ja toivoin, että Maria tajuaa tulla perässä sen enempää pysähtelemättä. Ajattelin odottaa häntä Hannukurun taukopaikalla. Sinne päästyäni tajusin jälleen kerran, ettei pysähtymisessä ollut mitään järkeä. Mäkäräisiä oli vielä enemmän kuin edellisen kuopan pohjalla. Jätin terveiseni kisajärjestäjille ja toivoin, että Maria saisi ne saapuessaan paikalle.

Jatkoin matkaa yksin ja otin kiinni muutaman edessä kävelleen kilpakumppanin. Seurasi pitkä pätkä loivaa mutta miellyttävää nousua. Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtää ja tunsin oloni ensimmäistä kertaa koko matkan aikana yksinäiseksi. Oltiin ihan aikuisten oikeasti keskellä jänkhää ja lukuun ottamatta yksittäisiä juoksevia hahmoja kaukana horisontissa, joka puolelle avautuva jylhä maisema oli täysin tyhjä ihmisistä. Tuntui pieneltä mutta samaan aikaan hirvittävän suurelta. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että voin liikkua noin kauniissa ja hienoissa maisemissa kaukana sivilisaatiosta tarvittaessa myös yksin ja silti tuntea oloni turvalliseksi.

Pallas 6

Sain kiinni naisen, joka myös juoksi yksin. Etenimme pitkän matkaa yhdessä. Jokaisessa nousussa menin edelle, ja jokaisessa laskussa hän viiletti ohi. Illasta tuli upea. Taivaanrannassa näkyi tummia pilviä, mutta meidän ympärillämme oli vain hieman hämärämpää. Jatkoimme viimeiselle taukopaikalle samaa matkaa, minkä jälkeen tulin niin huonovointiseksi, etten pystynyt jatkamaan juosten. Tiesin, että olo paranisi, jos laittaisin jotain suuhuni, mutta samaan aikaan tajusin, etten yksinkertaisesti pysty. Seurasi noin kymmenen kilometrin kävely tasaisilla hiekka- ja asvalttiteillä.

Mäkäräisten määrä lisääntyi niin, että koko loppumatka meni niitä hätyytellessä. Jos olisin tiennyt, missä kunnossa pohkeeni olivat, olisin soittanut ambulanssin tai vähintäänkin rajavartiolaitoksen paikalle. Onneksi en katsonut. Olin kuullut lähdössä huhun, että reitin kokonaismatka olisikin oikeasti lähempänä 60 kilometriä. Ajatus mahdollisista viidestä ylimääräisestä kilometristä ei tuntunut hyvältä. Kävellessä oli muutenkin aikaa miettiä kaikenlaista. Mitään mustia ajatuksia ei kuitenkaan missään vaiheessa käynyt mielessä. Lähinnä ihmettelin tilanteen absurdiutta. Olin keskellä suurin piirtein ei mitään valoisassa yössä, matkalla kohti Hettan keskustaa, yksin, kävellen. Paikassa ja tilanteessa, johon en kuuna päivänä päätyisi ilman tätä kisaa.

Meitä oli kielletty juoksemasta pyörätiellä ja odotin kovasti sen näkemistä. Kun vihdoin pääsin asvalttitielle, näin, että matkaa maaliin oli enää kolme kilometriä. Kokonaismatka oli siis oikeastikin suunnilleen se, mitä etukäteen oli luvattu. Riemastuin.  Vielä enemmän fiiliksiä nostatti järjestäjien ohi kiitävä auto, josta vilkutettiin. Ajattelin, että minun täytyy ainakin näyttää ihan täysijärkiseltä ja hyvinvoivalta, koska järjestäjätkään eivät poimineet ruotoani talteen.

Matka jatkui, autio pyörätie tuli näkyviin ja alkoi naurattaa. Näköpiirissä ei ollut ketään, pikkuisen kylän keskusta oli aivan kuollut, mutta tällaisen yksinäisen etenijän piti kävellä suunnilleen ojassa, koska niin oli käsketty. Viimeiset 500 metriä tulin juosten ja yllätyin kuinka hyvin se onnistui. Vielä enemmän yllätyin, kun maalista alkoi kuulua lehmänkellojen kilkatusta. Katselin pitkään ympärilleni ennen kuin tajusin, että kelloja todellakin soitetaan minulle – aamuyöllä kello yksi.

Maalissa odotti Marian mies Juha, joka kantoi herrasmiehenä laukkuni sisään Hetta -hotelliin. Suuntasin pesulle minkä jälkeen alkoi oikeasti oksettaa. Ympärillä olleet muut juoksijat (kiitokset heille) tajusivat tilanteen ja kävivät hakemassa kisajärjestäjiä paikalle. Ensiapuihminen arvioi tilanteen ja kertoi, että nyt olisi parasta alkaa juomaan ja syömään, koska kärsin nestehukasta ja varsinkin suolojen puutteesta. Katsoin häntä kuin mitäkin idioottia. Siis minunko pitäisi laittaa kurkustani alas jotain? Pelleileekö tuo nainen? Olisin voinut kuristaa kenet tahansa, joka ehdottaisi mitään sen suuntaista, että ruokaa pitäisi saada alaspäin, kun tuntui lähinnä siltä, että kaikki tulee ylöspäin.

Ensiapuihminen katosi yläkertaan ja lupasi palata hetken kuluttua. Maria ilmestyi täysissä ruumiin ja sielun voimissa paikalle, tajusi tilanteen ja lähti hakemaan juotavaa. Raahauduin käytävälle, jossa oli viileämpää. Käytävään ilmestyivät toinen ystäväni Kalle ja Juha, ja heti heidän perässään joku, joka toi sitä juotavaa. Se joku ei kuitenkaan ollut Maria, koska Maria oli pyörtynyt yläkerrassa. Pyörtynyt?! Olin aivan äimänä. Vastahan Maria tästä lähti todella hyväkuntoisena. Totesin, että nyt kuulkaa otan juotavaa vaikka ruokatorvi repeäisi, koska en halunnut tippaan, sairaalaan enkä varsinkaan pyörtyä. Käytävässä pyörähtäneet palomiehet arvioivat siinä sivussa pohkeitteni tolan ja totesivat, että molemmat olivat pahasti tulehtuneet kymmenistä mäkäräisen puremista.

Hetta2

Jälkipyykki:

Lapin kesä on ollut kuumin 30 vuoteen. Lämpötila lauantain juoksuun lähtiessämme oli reilu 20 astetta. Ilmankosteus oli myös ilmeisesti korkea. Aurinko paistoi lähestulkoon pilvettömältä taivaalta koko matkan ja ylhäällä tunturissa kävi viileä tuuli. Olosuhteet olivat siis täydelliset neste- ja ruokatankkauksen tarpeen aliarvioimiseen. Lisäksi koko tunturijono oli täynnä mäkäräisiä. Varsinkin me hitaammin edenneet taistelimme melkein koko matkan niiden kanssa. Valkoiset sukkani olivat punaiset verestä maalissa ja vielä kaksi päivää kisan jälkeen seisominen sattui, koska kymmenistä mäkäräisten puremista aiheutunut pohkeiden turvotus ja tulehdus jatkuivat ja nestettä kerääntyi nilkkoihin.

Kaikesta huolimatta tekisin koko reissun uudestaan. On itsestään selvää, että kun puhutaan lähestulkoon työpäivän mittaisista suorituksista minkälaisia yllätyksiä tahansa voi tulla vastaan. Ymmärrän nyt, että ultramatkoilla fyysisen suorituskyvyn lisäksi tankkaus on vähintään yhtä tärkeässä asemassa onnistuneessa suorituksessa. Toinen asia, joka tuli opittua kantapään kautta, on se, että käveleminenkin on liikettä, joka vie voimia noin pitkällä matkalla.

Myös oman tahdonvoiman ja ajatusten laadun merkitys kävi harvinaisen selväksi. Kun on fyysisesti väsynyt ja keho menee säästöliekille energianpuutteen vuoksi, ainoa asia, joka vielä vie eteenpäin, on pää ja ajatukset siellä.  Jos siinä kohtaa alkaa miettiä kaiken kurjuutta, matka keskeytyy välittömästi. Jos taas pystyy niissäkin olosuhteissa pysymään rauhallisena ja positiivisena, ei ole mitään hätää.

Hetta1

Seuraavan kerran kun joku sähköpostijupakka tai muu Maailman Tärkein Asia töissä hermostuttaa, palautan mieliini Hettan tummuvan illan, sen tunnelman, jossa matkaan yksin ja silti yhdessä jylhien vihreiden tuntureiden kanssa, ne lukemattomat ystävälliset ihmiset, joita sain tälläkin reissulla tavata ja mahtavat ystäväni, jotka eivät koskaan jätä pulaan. Asettuvatpahan taas asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen.

Ja jos voin tällä tavalla innostaa ja inspiroida muitakin liikkujia, ovat kaikki jälkipyykit sen arvoisia. Meistä jokainen kun on luotu liikkumaan. Kaikkien ei tarvitse juosta ultria, mutta kaikki voivat ylittää itsensä omalla mukavuusalueellaan tai hieman sen ulkopuolella. Siitähän tässä kaikessa on loppujen lopuksi kysymys.

Teksti: Kati Ahvonen

Kuvat: Kalle Laine

 

 

 

Inka Leisma ei pelkää isoja päätöksiä

Leisma_Inka_DSC3693_FB_2048px

Useampi Huumalainen on kevään aikana yllättänyt kertomalla suurista muutoksista elämässään. Yksi päätti ryhtyä yksityisyrittäjäksi, toiset miettivät ammatinvalintaansa. Inka Leisma ei liikoja mieti. Hän on suurten linjojen nainen, joka tekee isot päätökset kivuttomasti ja laittaa sen jälkeen tuulemaan. Nyt hän on jäämässä vuodeksi vuorotteluvapaalle viestintäsuunnittelijan töistään Verohallinnossa ja muuttamassa Berliiniin. Kodin seinät on myyty ja tavarat pakattu.

– Moni saattaa löytää elämään mielekkäitä juttuja tekemällä pieniä muutoksia arkielämäänsä. Minä tarvitsen yleensä aika isoja liikahduksia innostuakseni, Inka nauraa.

Inka on matkaillut Berliinissä paljon ja haaveillut siellä asumisesta jo pitkään. Kaupungin tunnelmassa on jotain, joka vetää puoleensa. Kulttuurin kyllästämässä kaupungissa odottavat valokuvanäyttelyt, modernit virkkausprojektit, konsertit, liikunta ja kiinnostaviin kirjoitustöihin keskittyminen.

Välivuosi tuo poikkeuksen elämään, jota Inka jäsentää hyvin pitkälti työn ja erilaisten töihin liittyvien elämänvaiheiden kautta. On opiskelijaliikkeessä vietetyt ensimmäiset työelämän vuodet ja YK-järjestöjen aika, johon sisältyi mm Laosissa vietetty kansainvälisen viestinnän oppivuosi. Suomeen palaamisen jälkeen Inkan elämän täytti rooli visuaalisen viestinnän kehittäjänä organisaatiossa, joka on perinteisesti ollut hyvin tekstiorientoitunut.

– Eniten kyllä jännittää nähdä oma reaktioni siihen, kun mitään työhön liittyvää roolia ja velvollisuuksia ei yhtäkkiä enää olekaan. Tähän mennessä työssäkäynti on antanut tietyn määrän rutiineja päiviin aika automaattisesti, nyt ne saa itse valita ja rakentaa.

Vaikka saksalaisella puolisolla ei ole työpaikkaa Berliinissä, eikä asuntoakaan ole koiran kanssa muuttavalle perheelle vielä löytynyt, Inka uskoo kaiken kyllä järjestyvän. Muutoksesta eläminen tuntuu luontevalta ja omien rutiinien rikkominen tarpeelliselta.

– Ajattelen, että elämässä ei hyvistä suunnitelmista huolimatta saa mitään takeita mistään, ja kaikki muuttuu koko ajan. Jos sen hyväksyy, on helpompaa.

Muutos tuntuu vatsanpohjassa kutkuttavalta, juuri sopivasti tuntemattomalta ja uudelta, vähän kuin olisi lähdössä pitkälle lomalle. Mielessä pyörivät jo kaupungin keikkakalenteri, klubeilla tanssiminen ja pitkät fillariretket.

– Onhan sekin tietysti mahdollista, että luen vain kirjoja sohvalla koko vuoden. Ei voi tietää, Inka virnistää.

Teksti: Kati Ahvonen
Kuvat: Mirkku Merimaa

Monokini 2.0 niittää mainetta maailmalla, Lady Gaga hehkuttaa – tekijät miettivät mistä rahat elokuun vuokraan!

Mikä suomalaisilmiö on saanut viime viikkoina villiksi Huffington Postin ja Buzzfeedin? Puhumattakaan tuhansista lukijoista? Sehän on tietysti maailmanlaajuista näkyvyyttä saanut Monokini 2.0. -projekti, joka esittelee rintasyövälle toisen rintansa menettäneitä naisia toinen toistaan upeammissa uima-asuissa. Glooriaa ja julkisuutta  sataa, mutta vaarana on, että projekti jää torsoksi, sillä tuotannon aloittaminen vaatii sievoisen summan rahaa.

– On harhaa, että runsas näkyvyys automaattisesti toisi projektille runsaasti rahaa. Me todella tarvitsemme ihmisten tukea, jotta saamme luotua uikkareista ihan oikeat versiot kaupasta ostettavaksi, projektin nokkanaisiin kuuluva Katriina Haikala tuskailee.

Monokini 2.0 -projektin takana on Tärähtäneet ämmät -duo eli Kartiina Haikala ja Vilma Metteri joukkueineen. Huuma istahti hetkeksi juttusille Katriinan kanssa, joka kertoi miten kaikki pari vuotta sitten alkoi.

tärähtäneet_kollaasi_2048px

_DSC2117

– Norjassa asuva Elina Halttunen otti meihin yhteyttä ja kertoi haaveestaan löytää yksirintaiselle naiselle tarkoitettu uima-asu. Innostuimme ja teimme yhden uikkarin. Testasimme vastaanottoa jakamalla siitä valokuvan somessa, ja suosio yllätti meidät. Ensimmäisenä yönä kuvaa oli jaettu Facebookissa jo jotain 52 kertaa, Katriina kertoo.

Duo otti yhteyttä rintasyöpäyhdistykseen, ja pian Tärähtäneillä Ämmillä oli useita vapaaehtoisia malleja, jotka halusivat tulla kuvatuksi yksirintaisille suunnitelluissa uima-asuissa.

Pikakelataan pari vuotta eteenpäin. Tärähtäneet ämmät ovat löytäneet lahjakkaita suunnittelijoita, jotka puolestaan ovat luoneet kymmenen upeaa uima-asua. Vapaaehtoiset mallit ovat poseeranneet uima-asut päällä häikäisevissä valokuvissa, ja kuvat on koottu näyttelyyn Suomen Valokuvataiteen museoon. Kuvista puhutaan kaikkialla: Kanadasta Egyptiin ja Uudesta-Seelannista Intiaan.

Yöunet ovat jääneet vähiin, mutta kaksikko on tyytyväinen.

– Yksi taiteen vahvuuksista on sen kyky muuttaa ihmisten ajattelua. Toimia provokaationa. Meidän juttumme ovat aina suuntautuneet suurelle yleisölle, joita taide ei varsinaisesti kiinnosta, Katriina sanoo.

Mutta uimapukujen mallikappaleista, hienoista kuvista ja näyttelystä on vielä matkaa fyysisiin tuotteisiin ja sitä varten etsitään nyt kuumeisesti rahoitusta. Suomalainen valmistajakin puvuille on jo katsottuna.

– Keräämme joukkorahoitusta Kickstarterissa sille, että kolme uikkarimallia voitaisiin saattaa niitä tarvitsevien naisten ostettavaksi. Meillä on Lahdessa pieni uima-asujen ompelimo jo valmiina tekemään uikkareita, jos vain saamme rahoituksen kasaan.

Haastattelun lopuksi keskustelemme vielä hetken yleisöpalautteesta, jota on tullut tulvimalla.

– Ehkä koskettavimpia oli erään miehen yhteydenotto, jossa hän toivoi, että yksirintaisten uikkareita olisi ollut jo hänen lapsuudessaan. Silloin hänen äitinsäkin olisi päässyt mukaan uimarannalle, Katriina kertoo.

Siispä mars rahoittamaan! Joukkorahoitusprojekti on avoinna 30.6. asti ja siihen voi osallistua täällä.

Tutustu tekijöihin ja lue lisää: http://monokini2.com

Teksti: Laura Ala @alannainen, Inka Leisma @yalotar, Mirkku Merimaa
Kuvat: Mirkku Merimaa

Huuma testaa: longboarding eli lonkkaus

Lonkkaus – jo pelkkä sana kalskahti korviini touhulta, jossa lonkka murtuu. Ei tietenkään skeittariteineillä, jotka pelottomasti taituroivat jalankulkijoiden seassa. Mutta tällaisen 35 ikävuotensa ohittaneen ihmisen on jo otettava riskit huomioon, kun joku ehdottaa uuden lajin testaamista.

Sitten Huuman valokuvaaja Mirkku kertoi, että lonkkauksen (sana on lempinimimäinen suomennos longboardingista) opettajamme olisi kuusikymppinen Lena Salmi, joka itsekin oli huumaantunut lajista vasta joitakin vuosia sitten. Lena on monelle tuttu myös aiemmasta Huuman ikäjutusta. ”Jos kerran kuusikymppinenkin, niin…”, Mirkku usutti.

Hyvä on. Keräsin rohkeuteni ja ilmoittauduin yhdessä muutaman muun innokkaan ei-enää-teinin kanssa Huuman lonkkausaamuun.

Ja täältä se näytti:

Huuman_lonkkailijat_2048px

Huuman testipartio tutustui longboardingiin Lenan (vas. alakuva) opastuksella.

Lonkka – tai mikään muukaan ruumiinosa – ei murtunut keneltäkään, mutta miltä laji tuntui?

Olen joskus opetellut lumilautailemaan, ja huomasin, että siitä taidosta oli hurjasti apua. Aivan kuten lumilaudalla myös longboardin päällä luontainen reaktio on nojautua taaksepäin, kun lauta lähtee rullaamaan ja tuntuu karkaavan alta. Mutta silloin peli on menetetty. Loivassa rinteessä oli helppo harjoitella vauhdin kiihtymistä turvallisesti siten, että lauta pysyi alla koko ajan. Ja sama juttu myös laudan kääntämisessä: aloittelevan lumilautailijan tavoin longboardia yritti väkisin vääntää käännökseen vartalolla, vaikka helpointa oli vain nojautua kevyesti päkiöille tai kannoille.

Puolen tunnin uurastuksen jälkeen matalavauhtinen kurvailu jo onnistui. (Itsestä tietenkin tuntui, että vauhti oli jo päätähuumaava, mutta kuvaamamme videopätkät todistivat muuta!) Ei hassumpaa sunnuntaiaamun tekemistä: sujutella hyvässä seurassa Helsingin Tähtitorninmäen loivaa loppupäätä alas. Lena kannusti ja kertoi, että kannattaa aloittaa maltillisesti. Hänkin uskaltautui laskemaan koko mäen vasta kolmantena lonkkauskesänään.  Lopulta jäljellä oli vaikein rasti: jarruttaminen. Sitä en oikein kunnolla oppinut, vaan hypin laudalta alas miten sattuu.

Naurusta päätellen meistä kaikista Huuman testiryhmäläisistä oli hauska harjoitella Lenan ja Petruksen hyvässä ohjauksessa sekä testailla erilaisia lautoja, joita Lenan varastossa näytti riittävän loputtomiin. Lopuksi näimme vielä Petruksen taidonnäytteitä laudalla tanssimisessa. Koitin itsekin, mutta jalat olivat mennä solmuun.

”Ensi kerralla otetaan teille kaikille palahanskat ja harjoitellaan slaidausta!”, Lena ehdotti.
Jännittävää.
Huomasin kannattaneeni ehdotusta ennen kuin ehdin edes miettiä, voisiko siinä murtua lonkka.

Teksti: Laura Ala @alannainen
Kuvat: Mirkku Merimaa

P.S. Haluatko ehdottaa Huuman testiryhmälle uutta lajia. Ota rohkeasti yhteyttä!

Molla Millsin tavoitteena virkkausimperiumi

Molla Mills Huuma-lehden verkkojulkaisuun, toukokuu 2014.

Kun Molla Mills sai postissa ensimmäiset omat nimikkolankansa, hän nosteli langat pöydälle, otti pari askelta taaksepäin ja katseli lankakeriä lähinnä epäuskoisena. Sama tapahtui vuotta aiemmin, kun ensimmäinen Virkkuri-kirja ilmestyi painosta. ”Tuijotimme kirjaa tekijäporukan kesken enimmäkseen kauhuissamme, kunnes muutaman tunnin sulattelun jälkeen se alkoi tuntua tosi mahtavalta saavutukselta”, Molla kertoo.

Nyt valmiina on jo toinenkin Virkkuri ja tekeillä kolmas, enemmän ehkä miehille suunnattu kirja. Siihen  saattaa olla tulossa bändilogoja. Musiikkityyli black metal ja virkkaus eivät ehkä ole kaikkein tavanomaisin yhdistelmä, mutta virkattujen logojen vastaanotto on ollut huikea. ”Koko homma lähti liikkeelle siitä, kun tein bulgarialaiselle ystävättärelleni pikselivirkatun laukun Slayerin logolla, ja se näytti aivan älyttömän hyvältä.”

Molla otti hiljattain pitkän vapaan päivätyöstään, jotta voisi keskittyä kansainvälisen virkkausimperiumin luomiseen täyspäiväisesti. Haaveissa on, että virkkaus toisi jonain päivänä täyden elannon.

”On vain uskallettava hypätä ja ryhdyttävä hommiin, koska virkkauksen saaminen taloudellisesti kannattavaksi vaatii kovaa työtä. Alan nyt ehkä myydä yksittäisiä ohjeita nettiyhteisö Ravelryssa ja saatan luoda myös oman tuotemalliston myyntiin.”

Ammatillisesti olisi mahtavaa, jos jokin iso ranskalainen muotitalo tilaisi häneltä vaikkapa pari laukkukuosia. Mollan tavoitteena on saavuttaa moderneille virkkuutöillensä laaja, maailmanlaajuinen yleisö. Toisaalta, vaikka Molla Millsin töiden suosio kasvaisikin kansainvälisesti isoksi, itse virkkausta hän ei ikinä halua jättää.

”Tekeminenhän tässä on kaikkein parasta. On hykerryttävää, kun saan langat, suunnittelen mallit, otan koukun käteen ja alan virkata. Käsialani on niin millintarkkaa, että en voisi antaa töitäni muiden tehtäväksi. Haluan pitää työni tunnistettavana, ja toki olen vähän tällainen itsepäinen pohjalainen, joka haluaa tehdä asiat itse.”

PS. Tule tapaamaan Mollaa Helsinkiin, Makkaratalon toiseen kerrokseen POP UP Iloon tiistaina 27.5. klo 12-20, kun uusi Virkkuri-kirja ja Mollan nimikkolangat julkistetaan. Tapahtumaan voi tulla hakemaan inspiraatiota, virkkaamaan, tutustumaan ja hankkimaan uuden Virkkurin – tai vain ihastelemaan Mollan töitä. Tilaisuus on kaikille avoin ja maksuton.

Teksti: Inka Leisma @yalotar
Kuvat: Kerttu Penttilä

Huumasta tuli ammatti

Laine_Susa_DSC2018_valmis_exposure_2048px

–    Tää on tekoo vaille valmis!

Susa Laine, aikaansaava graafinen suunnittelija istuu tyytyväisenä edessäni ja lusikoi porkkanakeittoa. Keskustelemme markkinointiviestinnästä, mainostoimistoista, työyhteisöistä, ihmisistä ja siitä, kuinka viestintä on toisinaan vaikeaa. Susa tietää mistä puhuu. Hänellä on pitkä kokemus erilaisista art director ja brandiasiantuntija -rooleista sekä mainostoimistoissa että yritysten sisäisissä graafisissa tuotantoyksiköissä.

Susa innostui Huumasta ratsastustunnilla, kun toinen huumaantunut Aino Antin mainitsi hänelle ”kivasta naistenlehtiprojektista”. Susa kuvitteli tuolloin tulevansa mukaan taittamaan hyvin suunniteltua ja valmiiksi konseptoitua lehteä. Toisin kävi. Perillä odottikin luova kaaos ja kasa suuria ideoita, joiden toteuttamiseen tarvittiin innostuva ammattilainen. Susa lunasti paikkansa alta aikayksikön. Ja jäi.

–    Huumassa mahtavinta on se tekemisen energia, joka yhdistää meitä kaikkia mukana olevia.  Nykyään ei oikein luoteta toisiin ja piiloudutaan siksi kaikenlaisten suojusten taakse. Oli ilo huomata, että Huumassa saakin olla ihan oma itsensä ilman mitään maskeja ja kokeilla ja mokatakin ilman, että muut tyrmäävät tekemisesi. Huumassa kannustetaan toisia laajentamaan mukavuusalueitaan ja ymmärretään, että tekeminen on yksi parhaista tavoista oppia.

Huuma ei ole ollut Susalle pelkästään yksi opettavainen projekti muiden joukossa. Huuma muutti Susan koko ammatillisen elämän. Muutamia viikkoja sitten hän päätti toteuttaa idean, jonka luuli jo unohtaneensa. Susasta tuli toimistovaeltaja. Hänen uuden yrityksensä toiminta-ajatuksen ytimessä on läsnäolo.

–    Yritykseni tarjoaa markkinointiviestinnän palveluja. Koko idea omasta yrityksestä muhi pitkään ja roihahti liekkeihin keskusteltuani Aku Varamäen kanssa erilaisista pop-up -konsepteista. Tajusin, että voisin hyödyntää samanlaista toimintamallia omalla alallani. Olin vihdoin löytänyt oman juttuni, eikä sitä olisi tapahtunut ilman Huumaa ja täällä tapaamiani ihmisiä.

Toimistovaeltajalla tuntuu olevan kysyntää, sillä Susa on jo löytänyt ensimmäiset asiakkaansa.

–    Kaikilla on olevinaan koko ajan hirveä kiire. On selvä kilpailuetu olla lähellä asiakkaita ja työstää materiaaleja kasvotusten heidän kanssaan. Voisikin sanoa, että kiire, joka sinänsä ei ole mitenkään ihanteellinen tila, on luonut yritykselleni menestymisen mahdollisuuden.

Susa on ehtinyt pohtia enemmänkin suomalaista työelämää. Ollessaan esimiehenä toisten motivoinnin ja inspiroinnin haasteellisuus tulivat hänelle tutuksi.

–    Olen miettinyt paljon sitä, miten Huuman kaltainen energia voitaisiin siirtää suomalaisille työpaikoille. Miksi meillä keskitytään niin paljon siihen, kuka mokasi tai keneltä tippui pallo sen sijaan, että rakennettaisiin toisten ideoista kantava kokonaisuus yhdessä? Suomessa arvostetaan perinteisesti osaamista enemmän kuin asennetta. Totuus kuitenkin on, että menestymiseen tarvitaan molempia. Ja avainasemassa on puitteista vastuussa oleva yritysten johto. Heistä on kiinni, kuinka työpaikoilla viihdytään ja millaista tulosta siellä saadaan aikaiseksi. Ketään syyllistämättä toivoisin, että esimiesten ja johtajien henkilöjohtamisen taitoihin kiinnitettäisiin enemmän huomiota.

Susan tapaan ”täähän on enää tekoo vaille valmis”:

–    Enemmän kannustamista ja rakentavaa palautetta. Enemmän ihmisiä, jotka tuntevat itsensä ja omat vahvuutensa, ja tiimejä, joissa erilaiset vahvuudet yhdistyvät. Enemmän työyhteisöjä, joissa uskalletaan ottaa riskejä. Ja suomalaisten alkaisi olla aika tajuta, että toisten kehuminen ei ole itseltä pois. Päinvastoin! Sähän näytät tänään huumaavalta!

Susan yrityksen toiminnan kulmakivet:

1. Toimistovaeltaja tarjoaa vaihtoehdon tavalle tehdä perinteistä markkinointiviestintää

2. Työ tehdään asiakkaan tiloissa yhdessä asiakkaan kanssa

3. Toimistovaeltaja tuo mukanaan kaikki työn tekemiseen tarvittavat välineet ja ohjelmistot

Hyvinvoivasta kehosta irtoaa parempia juttuja

…sanoo kahvakuulaurheilijana ja -valmentajana tutuksi tullut Kukka Laakso. Teräsnainen, joka julkisuuskuvastaan poiketen on enemmän aivo- kuin kehotyöläinen.

Kukka elää omien sanojensa mukaan ”ehkä aika hektistä elämää”. Ulkopuolisen korvaan se, että sama ihminen on 10-vuotiaan tytön äiti ja lisäksi tekee mainostoimistotöitä copywriterina, kirjoittaa kolumneja ja blogia sekä on yksi Voimakatu 6 -salin omistajista ja kiertää viikonloppuisin vetämässä kahvakuulakoulutuksia kuulostaa maitohapottavalta. Meno tuntuu kovalta välillä myös Kukasta: ”Keho ja mieli toimivat yhteen vain ollessaan tasapainossa, joten yhtälö on haastava hallittava”.

Jokainen tietää, miltä tuntuu, kun luovuus ja innostus ehtyvät. Se on Kukallekin tuttu tunne: ”Luovuus on sellainen itsensä yllättävä ominaisuus, jota ei saa tilattua mistään. Yleensä jos luovuus katoaa, voi olla käytännössä varma, ettei ole muistanut levätä riittävästi.”

Kukka kalliolla, kuva Jaakko Kahilaniemi

Arjen perusluovuuden resepti koostuu yöunesta ja säännöllisestä treenaamisesta, mutta isompiin projekteihin Kukka tankkaa energiaa viettämällä aikaa luonnossa. Kuvaaja Jaakko Kahilaniemi.

”Kiireessä ja stressaavassa elämäntilanteessa alkaa sekoilu. Ensimmäisenä unohtuvat perusasiat, kuten nukkuminen, ihmissuhteet ja fiksusti eletty arki. Eli juuri se palikka, jonka varaan pitäisi rakentaa. Luovuuden ja innostuksen puute on itselleni hälyttävä merkki. Juuri silloin ei pitäisi puuskuttaa tai yrittää kovemmin, vaan juuri päinvastoin: pudottaa, rentoutua ja odottaa. Balanssi on opeteltavien asioiden listalla ykkösenä.”

Joskus siis meno yskii teräsnaisellakin. ”Onneksi kykenen nykyään aika luottamaan vahvasti siihen, että elämä kantaa ja asioilla ON tapana kääntyä parhain päin, jopa silloin kun ei jaksa tai pysty niille mitään tekemään. Luottamus elämään vahvistuu, kun tarpeeksi kaatuilee. Niin kauan, kun on terveet jalat joilla voi nousta ylös, se kyllä onnistuu.”

Kahvakuulaurheilun maailmanmestarilla on niin vahvat jalat, että tunnustus on helppo uskoa. Ei tarvitse olla maailmanmestari noustakseen jaloilleen – Kukan voimaihminen, äiti, on toispuolihalvaantunut, mutta nousee aina. ”Olisi aika hassua, että itse jäisi tuulikaappiin makaamaan.”

Huuman yleisöä

Huuma-seminaari tuli Kukalle eteen kuin happinaamari lentokoneessa. Kuvaaja: Mirkku Merimaa

”Lentokoneessakin kehotetaan laittamaan happinaamari ensin itselle ja vasta sitten auttamaan muita. Sen kun muistaisi aina, eikä vasta sitten kun sitä tarvitaan.” Tammikuussa moni asia Kukan elämässä tökki, ja Huuma-seminaari tuli niin kuin tilauksesta. ”Siinä oli se happinaamari, jota tarvitsin.”  Yhteisöllisyys, innostus ja aitous on Huumassa Kukan mielestä parasta – ja se, mitä Huuma viestii eteenpäin. ”Aina löytyy apua, kun vaan puhuu ääneen ja uskaltaa ottaa apua vastaan.”

Huuman manifesti kulkee Kukan kalenterin v‰liss‰

Kukan kalenterin välistä löytyy Huuma-manifesti, jos olet kadottanut omasi, tulosta uusi alta.

P.S. Tällä hetkellä Kukka unelmoi muuten siitä, että keksisi jotain hyvää haaveiltavaa. Huuman toimitus vinkkaa Kukalle manifestista toisen kohdan: tee jotain ekaa kertaa!

Teksti: Minna Ruolanto

Huuma-manifesti