Juoksun huumaa: Midnight sun trail ultra Pallas – Yllästunturin kansallispuistossa

Ei tämä ensimmäinen kerta ollut. Todellakaan. Olemme jo useamman vuoden keksineet hauskoja liikunnallisia tavoitteita päidemme menoksi. On osallistuttu Umpihankihiihdon MM-kisoihin, kävelty sata kilometriä Sysimustassa Satkussa ja käyty juoksemassa maraton Nuuksion poluilla. Olemme työkavereista muodostunut ystäväporukka, jota yhdistää into itsensä haastamiseen ja luonnossa liikkumiseen.

Porukka oli siis jälleen kerran ihan täpinöissään, kun Teemu kertoi viime syksynä uudesta heinäkuisesta tapahtumasta, jossa olisi mahdollista juosta 55 tai 125 kilometriä Pallas – Yllästunturin kansallispuistossa. Hirvitti, mutta vastaus kysymykseen ”Lähdetäänkö?” oli tietenkin kyllä. Sen verran oli onneksi järkeä päässä, että valitsimme lyhyemmän matkan.

En ollut koskaan juossut noin pitkää matkaa varsinkaan maastossa, mutta olin melko varma, että pystyn liikkumaan tuon etäisyyden omin jaloin tavalla tai toisella lähdöstä maaliin. Ja ultramatkoissahan on se miellyttävä erityispiirre, että jopa kovin kärki saattaa kävellä joitain osuuksia matkasta.

Olin ajatellut noudattavani samaa strategiaa kuin Nuuksiossa viime syksynä: tasaisella ja mahdollisesti alamäissä juostaan, jyrkimmät ylämäet voi kävellä. Ei vaan ollut etukäteen tullut mieleeni, ettei Hetta -Pallas -reitillä juuri tasaista ole, vaan lähestulkoon koko matka ollaan joko nousemassa jonkun keron laelle tai jolkottamassa sellaiselta alas johonkin kuruun. Jos halusi ylipäätään juosta, se tapahtui väkisinkin mäissä.

Hetta4 Hetta3

Matka kuitenkin käynnistyi hyvin ja osasimme ystäväni Marian kanssa ottaa alun riittävän rauhallisesti ja rennosti. Jäimme ihan porukan häntäpäähän ja tarkoitus oli todellakin tulla omaa vauhtia välittämättä muiden menohaluista. Tämä onnistui, kunnes Marian jo ennen kisapäivää reistaillut polvi päätti sanoa sopimuksen irti. Olimme silloin Hannukurua edeltävän laen päällä ja Maria jäi hieman jälkeen alamäessä. Seurasi lyhyt keskustelu, jossa Maria antoi minulle luvan jatkaa nopeammin. Lupasin odottaa häntä mäen alla. Sinne tultuani tajusin, että idea oli huono. Kyseinen kuoppa oli aivan täynnä mäkäräisiä. Jatkoin matkaa ja toivoin, että Maria tajuaa tulla perässä sen enempää pysähtelemättä. Ajattelin odottaa häntä Hannukurun taukopaikalla. Sinne päästyäni tajusin jälleen kerran, ettei pysähtymisessä ollut mitään järkeä. Mäkäräisiä oli vielä enemmän kuin edellisen kuopan pohjalla. Jätin terveiseni kisajärjestäjille ja toivoin, että Maria saisi ne saapuessaan paikalle.

Jatkoin matkaa yksin ja otin kiinni muutaman edessä kävelleen kilpakumppanin. Seurasi pitkä pätkä loivaa mutta miellyttävää nousua. Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtää ja tunsin oloni ensimmäistä kertaa koko matkan aikana yksinäiseksi. Oltiin ihan aikuisten oikeasti keskellä jänkhää ja lukuun ottamatta yksittäisiä juoksevia hahmoja kaukana horisontissa, joka puolelle avautuva jylhä maisema oli täysin tyhjä ihmisistä. Tuntui pieneltä mutta samaan aikaan hirvittävän suurelta. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että voin liikkua noin kauniissa ja hienoissa maisemissa kaukana sivilisaatiosta tarvittaessa myös yksin ja silti tuntea oloni turvalliseksi.

Pallas 6

Sain kiinni naisen, joka myös juoksi yksin. Etenimme pitkän matkaa yhdessä. Jokaisessa nousussa menin edelle, ja jokaisessa laskussa hän viiletti ohi. Illasta tuli upea. Taivaanrannassa näkyi tummia pilviä, mutta meidän ympärillämme oli vain hieman hämärämpää. Jatkoimme viimeiselle taukopaikalle samaa matkaa, minkä jälkeen tulin niin huonovointiseksi, etten pystynyt jatkamaan juosten. Tiesin, että olo paranisi, jos laittaisin jotain suuhuni, mutta samaan aikaan tajusin, etten yksinkertaisesti pysty. Seurasi noin kymmenen kilometrin kävely tasaisilla hiekka- ja asvalttiteillä.

Mäkäräisten määrä lisääntyi niin, että koko loppumatka meni niitä hätyytellessä. Jos olisin tiennyt, missä kunnossa pohkeeni olivat, olisin soittanut ambulanssin tai vähintäänkin rajavartiolaitoksen paikalle. Onneksi en katsonut. Olin kuullut lähdössä huhun, että reitin kokonaismatka olisikin oikeasti lähempänä 60 kilometriä. Ajatus mahdollisista viidestä ylimääräisestä kilometristä ei tuntunut hyvältä. Kävellessä oli muutenkin aikaa miettiä kaikenlaista. Mitään mustia ajatuksia ei kuitenkaan missään vaiheessa käynyt mielessä. Lähinnä ihmettelin tilanteen absurdiutta. Olin keskellä suurin piirtein ei mitään valoisassa yössä, matkalla kohti Hettan keskustaa, yksin, kävellen. Paikassa ja tilanteessa, johon en kuuna päivänä päätyisi ilman tätä kisaa.

Meitä oli kielletty juoksemasta pyörätiellä ja odotin kovasti sen näkemistä. Kun vihdoin pääsin asvalttitielle, näin, että matkaa maaliin oli enää kolme kilometriä. Kokonaismatka oli siis oikeastikin suunnilleen se, mitä etukäteen oli luvattu. Riemastuin.  Vielä enemmän fiiliksiä nostatti järjestäjien ohi kiitävä auto, josta vilkutettiin. Ajattelin, että minun täytyy ainakin näyttää ihan täysijärkiseltä ja hyvinvoivalta, koska järjestäjätkään eivät poimineet ruotoani talteen.

Matka jatkui, autio pyörätie tuli näkyviin ja alkoi naurattaa. Näköpiirissä ei ollut ketään, pikkuisen kylän keskusta oli aivan kuollut, mutta tällaisen yksinäisen etenijän piti kävellä suunnilleen ojassa, koska niin oli käsketty. Viimeiset 500 metriä tulin juosten ja yllätyin kuinka hyvin se onnistui. Vielä enemmän yllätyin, kun maalista alkoi kuulua lehmänkellojen kilkatusta. Katselin pitkään ympärilleni ennen kuin tajusin, että kelloja todellakin soitetaan minulle – aamuyöllä kello yksi.

Maalissa odotti Marian mies Juha, joka kantoi herrasmiehenä laukkuni sisään Hetta -hotelliin. Suuntasin pesulle minkä jälkeen alkoi oikeasti oksettaa. Ympärillä olleet muut juoksijat (kiitokset heille) tajusivat tilanteen ja kävivät hakemassa kisajärjestäjiä paikalle. Ensiapuihminen arvioi tilanteen ja kertoi, että nyt olisi parasta alkaa juomaan ja syömään, koska kärsin nestehukasta ja varsinkin suolojen puutteesta. Katsoin häntä kuin mitäkin idioottia. Siis minunko pitäisi laittaa kurkustani alas jotain? Pelleileekö tuo nainen? Olisin voinut kuristaa kenet tahansa, joka ehdottaisi mitään sen suuntaista, että ruokaa pitäisi saada alaspäin, kun tuntui lähinnä siltä, että kaikki tulee ylöspäin.

Ensiapuihminen katosi yläkertaan ja lupasi palata hetken kuluttua. Maria ilmestyi täysissä ruumiin ja sielun voimissa paikalle, tajusi tilanteen ja lähti hakemaan juotavaa. Raahauduin käytävälle, jossa oli viileämpää. Käytävään ilmestyivät toinen ystäväni Kalle ja Juha, ja heti heidän perässään joku, joka toi sitä juotavaa. Se joku ei kuitenkaan ollut Maria, koska Maria oli pyörtynyt yläkerrassa. Pyörtynyt?! Olin aivan äimänä. Vastahan Maria tästä lähti todella hyväkuntoisena. Totesin, että nyt kuulkaa otan juotavaa vaikka ruokatorvi repeäisi, koska en halunnut tippaan, sairaalaan enkä varsinkaan pyörtyä. Käytävässä pyörähtäneet palomiehet arvioivat siinä sivussa pohkeitteni tolan ja totesivat, että molemmat olivat pahasti tulehtuneet kymmenistä mäkäräisen puremista.

Hetta2

Jälkipyykki:

Lapin kesä on ollut kuumin 30 vuoteen. Lämpötila lauantain juoksuun lähtiessämme oli reilu 20 astetta. Ilmankosteus oli myös ilmeisesti korkea. Aurinko paistoi lähestulkoon pilvettömältä taivaalta koko matkan ja ylhäällä tunturissa kävi viileä tuuli. Olosuhteet olivat siis täydelliset neste- ja ruokatankkauksen tarpeen aliarvioimiseen. Lisäksi koko tunturijono oli täynnä mäkäräisiä. Varsinkin me hitaammin edenneet taistelimme melkein koko matkan niiden kanssa. Valkoiset sukkani olivat punaiset verestä maalissa ja vielä kaksi päivää kisan jälkeen seisominen sattui, koska kymmenistä mäkäräisten puremista aiheutunut pohkeiden turvotus ja tulehdus jatkuivat ja nestettä kerääntyi nilkkoihin.

Kaikesta huolimatta tekisin koko reissun uudestaan. On itsestään selvää, että kun puhutaan lähestulkoon työpäivän mittaisista suorituksista minkälaisia yllätyksiä tahansa voi tulla vastaan. Ymmärrän nyt, että ultramatkoilla fyysisen suorituskyvyn lisäksi tankkaus on vähintään yhtä tärkeässä asemassa onnistuneessa suorituksessa. Toinen asia, joka tuli opittua kantapään kautta, on se, että käveleminenkin on liikettä, joka vie voimia noin pitkällä matkalla.

Myös oman tahdonvoiman ja ajatusten laadun merkitys kävi harvinaisen selväksi. Kun on fyysisesti väsynyt ja keho menee säästöliekille energianpuutteen vuoksi, ainoa asia, joka vielä vie eteenpäin, on pää ja ajatukset siellä.  Jos siinä kohtaa alkaa miettiä kaiken kurjuutta, matka keskeytyy välittömästi. Jos taas pystyy niissäkin olosuhteissa pysymään rauhallisena ja positiivisena, ei ole mitään hätää.

Hetta1

Seuraavan kerran kun joku sähköpostijupakka tai muu Maailman Tärkein Asia töissä hermostuttaa, palautan mieliini Hettan tummuvan illan, sen tunnelman, jossa matkaan yksin ja silti yhdessä jylhien vihreiden tuntureiden kanssa, ne lukemattomat ystävälliset ihmiset, joita sain tälläkin reissulla tavata ja mahtavat ystäväni, jotka eivät koskaan jätä pulaan. Asettuvatpahan taas asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen.

Ja jos voin tällä tavalla innostaa ja inspiroida muitakin liikkujia, ovat kaikki jälkipyykit sen arvoisia. Meistä jokainen kun on luotu liikkumaan. Kaikkien ei tarvitse juosta ultria, mutta kaikki voivat ylittää itsensä omalla mukavuusalueellaan tai hieman sen ulkopuolella. Siitähän tässä kaikessa on loppujen lopuksi kysymys.

Teksti: Kati Ahvonen

Kuvat: Kalle Laine

 

 

 

Advertisements

One thought on “Juoksun huumaa: Midnight sun trail ultra Pallas – Yllästunturin kansallispuistossa

  1. Hei, löysin tämmöisen jutun kun googlailin juoksujuttuja. Olen se tyyppi joka toi sulle vettä ja todistin ystäväsi kaatumista siinä baaritiskillä. Onneksi loppu hyvin kaikki hyvin 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s