Juoksun huumaa: Midnight sun trail ultra Pallas – Yllästunturin kansallispuistossa

Ei tämä ensimmäinen kerta ollut. Todellakaan. Olemme jo useamman vuoden keksineet hauskoja liikunnallisia tavoitteita päidemme menoksi. On osallistuttu Umpihankihiihdon MM-kisoihin, kävelty sata kilometriä Sysimustassa Satkussa ja käyty juoksemassa maraton Nuuksion poluilla. Olemme työkavereista muodostunut ystäväporukka, jota yhdistää into itsensä haastamiseen ja luonnossa liikkumiseen.

Porukka oli siis jälleen kerran ihan täpinöissään, kun Teemu kertoi viime syksynä uudesta heinäkuisesta tapahtumasta, jossa olisi mahdollista juosta 55 tai 125 kilometriä Pallas – Yllästunturin kansallispuistossa. Hirvitti, mutta vastaus kysymykseen ”Lähdetäänkö?” oli tietenkin kyllä. Sen verran oli onneksi järkeä päässä, että valitsimme lyhyemmän matkan.

En ollut koskaan juossut noin pitkää matkaa varsinkaan maastossa, mutta olin melko varma, että pystyn liikkumaan tuon etäisyyden omin jaloin tavalla tai toisella lähdöstä maaliin. Ja ultramatkoissahan on se miellyttävä erityispiirre, että jopa kovin kärki saattaa kävellä joitain osuuksia matkasta.

Olin ajatellut noudattavani samaa strategiaa kuin Nuuksiossa viime syksynä: tasaisella ja mahdollisesti alamäissä juostaan, jyrkimmät ylämäet voi kävellä. Ei vaan ollut etukäteen tullut mieleeni, ettei Hetta -Pallas -reitillä juuri tasaista ole, vaan lähestulkoon koko matka ollaan joko nousemassa jonkun keron laelle tai jolkottamassa sellaiselta alas johonkin kuruun. Jos halusi ylipäätään juosta, se tapahtui väkisinkin mäissä.

Hetta4 Hetta3

Matka kuitenkin käynnistyi hyvin ja osasimme ystäväni Marian kanssa ottaa alun riittävän rauhallisesti ja rennosti. Jäimme ihan porukan häntäpäähän ja tarkoitus oli todellakin tulla omaa vauhtia välittämättä muiden menohaluista. Tämä onnistui, kunnes Marian jo ennen kisapäivää reistaillut polvi päätti sanoa sopimuksen irti. Olimme silloin Hannukurua edeltävän laen päällä ja Maria jäi hieman jälkeen alamäessä. Seurasi lyhyt keskustelu, jossa Maria antoi minulle luvan jatkaa nopeammin. Lupasin odottaa häntä mäen alla. Sinne tultuani tajusin, että idea oli huono. Kyseinen kuoppa oli aivan täynnä mäkäräisiä. Jatkoin matkaa ja toivoin, että Maria tajuaa tulla perässä sen enempää pysähtelemättä. Ajattelin odottaa häntä Hannukurun taukopaikalla. Sinne päästyäni tajusin jälleen kerran, ettei pysähtymisessä ollut mitään järkeä. Mäkäräisiä oli vielä enemmän kuin edellisen kuopan pohjalla. Jätin terveiseni kisajärjestäjille ja toivoin, että Maria saisi ne saapuessaan paikalle.

Jatkoin matkaa yksin ja otin kiinni muutaman edessä kävelleen kilpakumppanin. Seurasi pitkä pätkä loivaa mutta miellyttävää nousua. Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtää ja tunsin oloni ensimmäistä kertaa koko matkan aikana yksinäiseksi. Oltiin ihan aikuisten oikeasti keskellä jänkhää ja lukuun ottamatta yksittäisiä juoksevia hahmoja kaukana horisontissa, joka puolelle avautuva jylhä maisema oli täysin tyhjä ihmisistä. Tuntui pieneltä mutta samaan aikaan hirvittävän suurelta. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että voin liikkua noin kauniissa ja hienoissa maisemissa kaukana sivilisaatiosta tarvittaessa myös yksin ja silti tuntea oloni turvalliseksi.

Pallas 6

Sain kiinni naisen, joka myös juoksi yksin. Etenimme pitkän matkaa yhdessä. Jokaisessa nousussa menin edelle, ja jokaisessa laskussa hän viiletti ohi. Illasta tuli upea. Taivaanrannassa näkyi tummia pilviä, mutta meidän ympärillämme oli vain hieman hämärämpää. Jatkoimme viimeiselle taukopaikalle samaa matkaa, minkä jälkeen tulin niin huonovointiseksi, etten pystynyt jatkamaan juosten. Tiesin, että olo paranisi, jos laittaisin jotain suuhuni, mutta samaan aikaan tajusin, etten yksinkertaisesti pysty. Seurasi noin kymmenen kilometrin kävely tasaisilla hiekka- ja asvalttiteillä.

Mäkäräisten määrä lisääntyi niin, että koko loppumatka meni niitä hätyytellessä. Jos olisin tiennyt, missä kunnossa pohkeeni olivat, olisin soittanut ambulanssin tai vähintäänkin rajavartiolaitoksen paikalle. Onneksi en katsonut. Olin kuullut lähdössä huhun, että reitin kokonaismatka olisikin oikeasti lähempänä 60 kilometriä. Ajatus mahdollisista viidestä ylimääräisestä kilometristä ei tuntunut hyvältä. Kävellessä oli muutenkin aikaa miettiä kaikenlaista. Mitään mustia ajatuksia ei kuitenkaan missään vaiheessa käynyt mielessä. Lähinnä ihmettelin tilanteen absurdiutta. Olin keskellä suurin piirtein ei mitään valoisassa yössä, matkalla kohti Hettan keskustaa, yksin, kävellen. Paikassa ja tilanteessa, johon en kuuna päivänä päätyisi ilman tätä kisaa.

Meitä oli kielletty juoksemasta pyörätiellä ja odotin kovasti sen näkemistä. Kun vihdoin pääsin asvalttitielle, näin, että matkaa maaliin oli enää kolme kilometriä. Kokonaismatka oli siis oikeastikin suunnilleen se, mitä etukäteen oli luvattu. Riemastuin.  Vielä enemmän fiiliksiä nostatti järjestäjien ohi kiitävä auto, josta vilkutettiin. Ajattelin, että minun täytyy ainakin näyttää ihan täysijärkiseltä ja hyvinvoivalta, koska järjestäjätkään eivät poimineet ruotoani talteen.

Matka jatkui, autio pyörätie tuli näkyviin ja alkoi naurattaa. Näköpiirissä ei ollut ketään, pikkuisen kylän keskusta oli aivan kuollut, mutta tällaisen yksinäisen etenijän piti kävellä suunnilleen ojassa, koska niin oli käsketty. Viimeiset 500 metriä tulin juosten ja yllätyin kuinka hyvin se onnistui. Vielä enemmän yllätyin, kun maalista alkoi kuulua lehmänkellojen kilkatusta. Katselin pitkään ympärilleni ennen kuin tajusin, että kelloja todellakin soitetaan minulle – aamuyöllä kello yksi.

Maalissa odotti Marian mies Juha, joka kantoi herrasmiehenä laukkuni sisään Hetta -hotelliin. Suuntasin pesulle minkä jälkeen alkoi oikeasti oksettaa. Ympärillä olleet muut juoksijat (kiitokset heille) tajusivat tilanteen ja kävivät hakemassa kisajärjestäjiä paikalle. Ensiapuihminen arvioi tilanteen ja kertoi, että nyt olisi parasta alkaa juomaan ja syömään, koska kärsin nestehukasta ja varsinkin suolojen puutteesta. Katsoin häntä kuin mitäkin idioottia. Siis minunko pitäisi laittaa kurkustani alas jotain? Pelleileekö tuo nainen? Olisin voinut kuristaa kenet tahansa, joka ehdottaisi mitään sen suuntaista, että ruokaa pitäisi saada alaspäin, kun tuntui lähinnä siltä, että kaikki tulee ylöspäin.

Ensiapuihminen katosi yläkertaan ja lupasi palata hetken kuluttua. Maria ilmestyi täysissä ruumiin ja sielun voimissa paikalle, tajusi tilanteen ja lähti hakemaan juotavaa. Raahauduin käytävälle, jossa oli viileämpää. Käytävään ilmestyivät toinen ystäväni Kalle ja Juha, ja heti heidän perässään joku, joka toi sitä juotavaa. Se joku ei kuitenkaan ollut Maria, koska Maria oli pyörtynyt yläkerrassa. Pyörtynyt?! Olin aivan äimänä. Vastahan Maria tästä lähti todella hyväkuntoisena. Totesin, että nyt kuulkaa otan juotavaa vaikka ruokatorvi repeäisi, koska en halunnut tippaan, sairaalaan enkä varsinkaan pyörtyä. Käytävässä pyörähtäneet palomiehet arvioivat siinä sivussa pohkeitteni tolan ja totesivat, että molemmat olivat pahasti tulehtuneet kymmenistä mäkäräisen puremista.

Hetta2

Jälkipyykki:

Lapin kesä on ollut kuumin 30 vuoteen. Lämpötila lauantain juoksuun lähtiessämme oli reilu 20 astetta. Ilmankosteus oli myös ilmeisesti korkea. Aurinko paistoi lähestulkoon pilvettömältä taivaalta koko matkan ja ylhäällä tunturissa kävi viileä tuuli. Olosuhteet olivat siis täydelliset neste- ja ruokatankkauksen tarpeen aliarvioimiseen. Lisäksi koko tunturijono oli täynnä mäkäräisiä. Varsinkin me hitaammin edenneet taistelimme melkein koko matkan niiden kanssa. Valkoiset sukkani olivat punaiset verestä maalissa ja vielä kaksi päivää kisan jälkeen seisominen sattui, koska kymmenistä mäkäräisten puremista aiheutunut pohkeiden turvotus ja tulehdus jatkuivat ja nestettä kerääntyi nilkkoihin.

Kaikesta huolimatta tekisin koko reissun uudestaan. On itsestään selvää, että kun puhutaan lähestulkoon työpäivän mittaisista suorituksista minkälaisia yllätyksiä tahansa voi tulla vastaan. Ymmärrän nyt, että ultramatkoilla fyysisen suorituskyvyn lisäksi tankkaus on vähintään yhtä tärkeässä asemassa onnistuneessa suorituksessa. Toinen asia, joka tuli opittua kantapään kautta, on se, että käveleminenkin on liikettä, joka vie voimia noin pitkällä matkalla.

Myös oman tahdonvoiman ja ajatusten laadun merkitys kävi harvinaisen selväksi. Kun on fyysisesti väsynyt ja keho menee säästöliekille energianpuutteen vuoksi, ainoa asia, joka vielä vie eteenpäin, on pää ja ajatukset siellä.  Jos siinä kohtaa alkaa miettiä kaiken kurjuutta, matka keskeytyy välittömästi. Jos taas pystyy niissäkin olosuhteissa pysymään rauhallisena ja positiivisena, ei ole mitään hätää.

Hetta1

Seuraavan kerran kun joku sähköpostijupakka tai muu Maailman Tärkein Asia töissä hermostuttaa, palautan mieliini Hettan tummuvan illan, sen tunnelman, jossa matkaan yksin ja silti yhdessä jylhien vihreiden tuntureiden kanssa, ne lukemattomat ystävälliset ihmiset, joita sain tälläkin reissulla tavata ja mahtavat ystäväni, jotka eivät koskaan jätä pulaan. Asettuvatpahan taas asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen.

Ja jos voin tällä tavalla innostaa ja inspiroida muitakin liikkujia, ovat kaikki jälkipyykit sen arvoisia. Meistä jokainen kun on luotu liikkumaan. Kaikkien ei tarvitse juosta ultria, mutta kaikki voivat ylittää itsensä omalla mukavuusalueellaan tai hieman sen ulkopuolella. Siitähän tässä kaikessa on loppujen lopuksi kysymys.

Teksti: Kati Ahvonen

Kuvat: Kalle Laine

 

 

 

Mainokset

Inka Leisma ei pelkää isoja päätöksiä

Leisma_Inka_DSC3693_FB_2048px

Useampi Huumalainen on kevään aikana yllättänyt kertomalla suurista muutoksista elämässään. Yksi päätti ryhtyä yksityisyrittäjäksi, toiset miettivät ammatinvalintaansa. Inka Leisma ei liikoja mieti. Hän on suurten linjojen nainen, joka tekee isot päätökset kivuttomasti ja laittaa sen jälkeen tuulemaan. Nyt hän on jäämässä vuodeksi vuorotteluvapaalle viestintäsuunnittelijan töistään Verohallinnossa ja muuttamassa Berliiniin. Kodin seinät on myyty ja tavarat pakattu.

– Moni saattaa löytää elämään mielekkäitä juttuja tekemällä pieniä muutoksia arkielämäänsä. Minä tarvitsen yleensä aika isoja liikahduksia innostuakseni, Inka nauraa.

Inka on matkaillut Berliinissä paljon ja haaveillut siellä asumisesta jo pitkään. Kaupungin tunnelmassa on jotain, joka vetää puoleensa. Kulttuurin kyllästämässä kaupungissa odottavat valokuvanäyttelyt, modernit virkkausprojektit, konsertit, liikunta ja kiinnostaviin kirjoitustöihin keskittyminen.

Välivuosi tuo poikkeuksen elämään, jota Inka jäsentää hyvin pitkälti työn ja erilaisten töihin liittyvien elämänvaiheiden kautta. On opiskelijaliikkeessä vietetyt ensimmäiset työelämän vuodet ja YK-järjestöjen aika, johon sisältyi mm Laosissa vietetty kansainvälisen viestinnän oppivuosi. Suomeen palaamisen jälkeen Inkan elämän täytti rooli visuaalisen viestinnän kehittäjänä organisaatiossa, joka on perinteisesti ollut hyvin tekstiorientoitunut.

– Eniten kyllä jännittää nähdä oma reaktioni siihen, kun mitään työhön liittyvää roolia ja velvollisuuksia ei yhtäkkiä enää olekaan. Tähän mennessä työssäkäynti on antanut tietyn määrän rutiineja päiviin aika automaattisesti, nyt ne saa itse valita ja rakentaa.

Vaikka saksalaisella puolisolla ei ole työpaikkaa Berliinissä, eikä asuntoakaan ole koiran kanssa muuttavalle perheelle vielä löytynyt, Inka uskoo kaiken kyllä järjestyvän. Muutoksesta eläminen tuntuu luontevalta ja omien rutiinien rikkominen tarpeelliselta.

– Ajattelen, että elämässä ei hyvistä suunnitelmista huolimatta saa mitään takeita mistään, ja kaikki muuttuu koko ajan. Jos sen hyväksyy, on helpompaa.

Muutos tuntuu vatsanpohjassa kutkuttavalta, juuri sopivasti tuntemattomalta ja uudelta, vähän kuin olisi lähdössä pitkälle lomalle. Mielessä pyörivät jo kaupungin keikkakalenteri, klubeilla tanssiminen ja pitkät fillariretket.

– Onhan sekin tietysti mahdollista, että luen vain kirjoja sohvalla koko vuoden. Ei voi tietää, Inka virnistää.

Teksti: Kati Ahvonen
Kuvat: Mirkku Merimaa

Huumasta tuli ammatti

Laine_Susa_DSC2018_valmis_exposure_2048px

–    Tää on tekoo vaille valmis!

Susa Laine, aikaansaava graafinen suunnittelija istuu tyytyväisenä edessäni ja lusikoi porkkanakeittoa. Keskustelemme markkinointiviestinnästä, mainostoimistoista, työyhteisöistä, ihmisistä ja siitä, kuinka viestintä on toisinaan vaikeaa. Susa tietää mistä puhuu. Hänellä on pitkä kokemus erilaisista art director ja brandiasiantuntija -rooleista sekä mainostoimistoissa että yritysten sisäisissä graafisissa tuotantoyksiköissä.

Susa innostui Huumasta ratsastustunnilla, kun toinen huumaantunut Aino Antin mainitsi hänelle ”kivasta naistenlehtiprojektista”. Susa kuvitteli tuolloin tulevansa mukaan taittamaan hyvin suunniteltua ja valmiiksi konseptoitua lehteä. Toisin kävi. Perillä odottikin luova kaaos ja kasa suuria ideoita, joiden toteuttamiseen tarvittiin innostuva ammattilainen. Susa lunasti paikkansa alta aikayksikön. Ja jäi.

–    Huumassa mahtavinta on se tekemisen energia, joka yhdistää meitä kaikkia mukana olevia.  Nykyään ei oikein luoteta toisiin ja piiloudutaan siksi kaikenlaisten suojusten taakse. Oli ilo huomata, että Huumassa saakin olla ihan oma itsensä ilman mitään maskeja ja kokeilla ja mokatakin ilman, että muut tyrmäävät tekemisesi. Huumassa kannustetaan toisia laajentamaan mukavuusalueitaan ja ymmärretään, että tekeminen on yksi parhaista tavoista oppia.

Huuma ei ole ollut Susalle pelkästään yksi opettavainen projekti muiden joukossa. Huuma muutti Susan koko ammatillisen elämän. Muutamia viikkoja sitten hän päätti toteuttaa idean, jonka luuli jo unohtaneensa. Susasta tuli toimistovaeltaja. Hänen uuden yrityksensä toiminta-ajatuksen ytimessä on läsnäolo.

–    Yritykseni tarjoaa markkinointiviestinnän palveluja. Koko idea omasta yrityksestä muhi pitkään ja roihahti liekkeihin keskusteltuani Aku Varamäen kanssa erilaisista pop-up -konsepteista. Tajusin, että voisin hyödyntää samanlaista toimintamallia omalla alallani. Olin vihdoin löytänyt oman juttuni, eikä sitä olisi tapahtunut ilman Huumaa ja täällä tapaamiani ihmisiä.

Toimistovaeltajalla tuntuu olevan kysyntää, sillä Susa on jo löytänyt ensimmäiset asiakkaansa.

–    Kaikilla on olevinaan koko ajan hirveä kiire. On selvä kilpailuetu olla lähellä asiakkaita ja työstää materiaaleja kasvotusten heidän kanssaan. Voisikin sanoa, että kiire, joka sinänsä ei ole mitenkään ihanteellinen tila, on luonut yritykselleni menestymisen mahdollisuuden.

Susa on ehtinyt pohtia enemmänkin suomalaista työelämää. Ollessaan esimiehenä toisten motivoinnin ja inspiroinnin haasteellisuus tulivat hänelle tutuksi.

–    Olen miettinyt paljon sitä, miten Huuman kaltainen energia voitaisiin siirtää suomalaisille työpaikoille. Miksi meillä keskitytään niin paljon siihen, kuka mokasi tai keneltä tippui pallo sen sijaan, että rakennettaisiin toisten ideoista kantava kokonaisuus yhdessä? Suomessa arvostetaan perinteisesti osaamista enemmän kuin asennetta. Totuus kuitenkin on, että menestymiseen tarvitaan molempia. Ja avainasemassa on puitteista vastuussa oleva yritysten johto. Heistä on kiinni, kuinka työpaikoilla viihdytään ja millaista tulosta siellä saadaan aikaiseksi. Ketään syyllistämättä toivoisin, että esimiesten ja johtajien henkilöjohtamisen taitoihin kiinnitettäisiin enemmän huomiota.

Susan tapaan ”täähän on enää tekoo vaille valmis”:

–    Enemmän kannustamista ja rakentavaa palautetta. Enemmän ihmisiä, jotka tuntevat itsensä ja omat vahvuutensa, ja tiimejä, joissa erilaiset vahvuudet yhdistyvät. Enemmän työyhteisöjä, joissa uskalletaan ottaa riskejä. Ja suomalaisten alkaisi olla aika tajuta, että toisten kehuminen ei ole itseltä pois. Päinvastoin! Sähän näytät tänään huumaavalta!

Susan yrityksen toiminnan kulmakivet:

1. Toimistovaeltaja tarjoaa vaihtoehdon tavalle tehdä perinteistä markkinointiviestintää

2. Työ tehdään asiakkaan tiloissa yhdessä asiakkaan kanssa

3. Toimistovaeltaja tuo mukanaan kaikki työn tekemiseen tarvittavat välineet ja ohjelmistot

Medialle kiitos

Olen seurannut innolla ja pelonsekaisen huumaavalla jännityksellä Huuma-konseptin tarinan leviämistä eri medioissa. Huuma-lehden johtohahmoa Akuahan on haastateltu ties mihin tiedotusvälineisiin viimeisten kuukausien aikana. Kiinnostavaa on ollut huomata, että media on päättänyt mustavalkoistaa tekemisiämme ainakin kolmella alueella:

1)      Koska lehteämme tekevät naiset ja se on suunnattu ensisijaisesti naisille, on kyseessä oltava joukko raivokkaita feministejä

2)      Koska olemme ottaneet kantaa olemassa olevien naistenlehtien sisältöjen soveltumattomuuteen kaikille potentiaalisille lukijoille, täytyy meidän toimintamme johtoajatuksena olla naistenlehtikentän haastaminen

3)      Koska teemme lehteä, täytyy meidän olla joukko toimittajia

Tämän lisäksi siitä kaikkein tärkeimmästä ei ole kerrottu juuri mitään. Mihin on jäänyt viestiminen kaikesta siitä innosta ja ilosta, jolla monikymmenpäinen joukkomme on tarttunut Huumasta toimeen? Miksi kukaan ei kirjoita siitä, kuinka mahtavaa on olla osa tällaista ryhmää ihmisiä, joista läheskään kaikki eivät edes tunne toisiaan, mutta joilla kaikilla on samanlainen energinen tekemisen meininki? Miten voi olla mahdollista, että näinä lamaantumisen aikoina tällaisesta hyvään pössikseen perustuvasta vapaaehtoisesta ja pro bono –pohjalta tehtävästä yhteistyöstä ei mainita mitään? Kaikki nämä asiat eivät välttämättä täytä uutisen kriteereitä, mutta pitäisikö niiden?

Vaikuttaa siltä, että media, joka on omien sanojensa mukaan murroksessa, on saanut projektistamme aineksia omien kasvukipujensa analysointiin. On myös paljon helpompaa laittaa meidät laatikkoon kuin yrittää aidosti ymmärtää, mistä on kysymys. Joten tässäpä teille yhden huumalaisen versio siitä, mistä on aidosti kysymys:

Se, että haluaa lukea lehtiä, joissa on juttuja omista mielenkiinnonkohteista, jotka eivät välttämättä ole kosmetiikka ja laihduttaminen, ei pelkästään tee kenestäkään feministiä. Siitä huolimatta tasa-arvo on yksi arvo, jota monet meistä kannattavat. Itselleni tässä projektissa olennaisinta on ollut kiinnostavien naisille suunnattujen mediasisältöjen puute – ongelma, johon olemme halunneet tarttua omalla tavallamme. Naisten kohteleminen aktiivisina toimijoina on meille luontevaa. Olemme kaikki itse sellaisia.

Se, että haluamme tehdä itsemme näköistä julkaisua itsemme kaltaisille ihmisille ei tarkoita sitä, että olemassa olevat naistenlehdet olisivat ”silkkaa huttua”, kuten jossain jutussa Akun väitettiin sanoneen. Niillä on oma lukijakuntansa, koska ne ovat ylipäänsä vielä olemassa. Joku niitä ostaa ja varmasti niissä on monille paljon erittäin hyviä juttuja. Ei meillä huumalaisilla ole mitään sitä vastaan. Olemme tarjoamassa vaihtoehtoa kyseisten lehtien rinnalle, koska uskomme, että kaltaisiamme lukijoita on enemmänkin. Usko on vahva myös asioiden todeksi tekemiseen: Sisällöistä on paljon helpompi keskustella, kun kädessä on sellainen lehti, jota itse haluaisi lukea, ja sitä voi näyttää muillekin.

Se, että teemme lehteä, ei tarkoita sitä, että olisimme kaikki toimittajia. Monella meistä on viestintään liittyvää ammatillista osaamista, mutta joukosta löytyy myös esimerkiksi ainakin yksi juristi, diplomi-insinööri, lentoemäntiä, ja iso joukko visuaalisen ilmaisun ammattilaisia. Erilaisista taustoistamme johtuen katselemme maailmaa osittain erilaisista kulmista, mikä pelkästään rikastuttaa sanomaamme. Meitä kaikkia yhdistää rakkaus asioiden ilmaisemiseen kirjallisin keinoin, into tehdä valittamisen sijaan ja halu vaikuttaa osaltamme siihen, että maailma voisi tulevaisuudessa näyttää toisenlaiselta, paremmalta kuin tänään.

Medialle kiitos kaikesta siitä palstatilasta, jota projektimme on tähän mennessä saanut. Jatkamme asioiden oikomista täällä vapaan median puolella, mikäli siihen on jatkossa tarvetta.